Pitkä päivä oli tulossa. Tällä osuudella oli hankaluutena majapaikkojen vähäisyys. Edelliset päivät ilmojen vuoksi hieman sekoitti päivämatkojen pituutta lyhyiksi ja nyt oli ajatuksena kurota rytmi kiinni. Kylien välissä ei juurikaan ole majapaikkoja ja nyt olimme kahden kylän välissä. Joten 1,5 kertainen etappi oli tiedossa.
Aamupäivän jatkoimme Minho-joen vartta pitkin etemistä kohti Valencan siltaa, josta pääsimme ylittämään joen Espanjan puolelle. Reitti oli päällystetty ja kohtalaisen tylsä käveltävä.
Satu keskittyi kävelyyn, koska kivut vain lisääntyi molempien kantapäiden rakkojen vuoksi. Yleensä kotosalla roolit on hieman erilaiset, Satu höpöttää ja minä "kuuntelen". Nyt oli toisin päin.
Höpöttelin niitä näitä, kunnes huomasin että nyt ei emäntä ole kuulolla. Ei edes kuivat puujalka vitsit uponnut. Jalkojen vointeja kyselin tasaisin väliajoin ja niistäkään ei saanut muistutella enää.
Tuumasin että muista kultaseni Jukka Jalosen valmennusvinkit. Pitkä turnaus vaatii tasaiset vaihdot eli tauot. Pidetään niitä että jaksat paremmin. Sekään ei uponnut vaikka Satu on 110% Jalonen fani.
Ei auttanut muuta kuin tsempata Satua olemalla hiljaa. Ja sitä sitten oltiin...Huh! 11h tunnin kävelyn aikana ehkä 10 lausetta tuli Satulta. Tauolla kyllä tuli aina vaikka mitä! Eilisen kartanon suunnittelusta ja liikeidean toteuttamiseen. Ja miten hän on nyt keksinyt, että tänne Portugaliin tullaan koko perhe autolla reissaamaan pikku kyliin. Arkkitehti-suunnittelija is back!
Ai, sinäkö kekkasit sen reissuidean vai? Tuumasin.
Joo, eiköhän taukoa ole tarpeeksi ja lähdetään kävelemään...;)
Muistelin kävellessä puita Portugalissa, joista oli taidokkaasti otettu kuori pois ja ne oli numeroitu. Täällä Espanjassa niitä ei näkynyt. Se puu oli korkkitammi, josta valmistetaan viinipullojen luonnonkorkit. Portugali tuottaa suurimman osan maailman luonnonkorkeista. Synteettiset korkit ovat koko ajan yleistymässä kuin myös kierrekorkit mutta edelleen luonnonkorkkeja tarvitaan ja paljon. Unohtamatta kuohuviinipullon korkkeja.
Iltapäivällä Satun jalkojen vointi vain paheni entisestään. Muistelin omia kipuja 3v sitten Caminolla, kun en saanut ilman kenkälusikkaa enää jalkaa kenkään takaisin.
Sanoin ja kannustin Satua että Camino ei ole mitään ilman kipua ja kärsimystä. Hänkin ymmärsi paremmin minun ensimmäisen vaelluksen vaikeuksia.
Nyt Satun jalka oli turvonnut niin, että väljät vaelluskengät oli tiukat. Siitä puhuimme ennen lähtöä, että kenkien on oltava väljät mutta liian väljiä ei voi olla. Ne ei toimi alkuvaiheissa.
Hän pelkää nyt pikkuvarpaan kynsien lähtevän irti. Annoin päiväkäskyn, että nyt oli pysähdyttävä. Pohdimme vaihtoehtoja, mutta eilisen tapaan luovuttaminen ei kuulunut puheenaiheisiin. Hänen oli vaihdettava kengät vaellussandaaleihin, koska kipu meni yli rajojen. Sandaaleilla tulee uudet ongelmat pidemmän päälle vastaan, mutta se oli hyväksyttävä.
Vauhti hidastui vaan entisestään. Nyt tunnissa pääsimme enää hädin tuskin 3km. Se oli sinänsä ongelma, koska päivä oli muuttumassa illaksi ja meillä ei ollut majapaikkaa. Lisäksi Espanjaan tulo siirsi kellojakin 1h eteenpäin.
Vihdoin saavuimme Valenciaan ja siltaa pitkin Tuin kaupunkiin Espanjaan. Satu painoi edellä menemään, kun minä jäin ottamaan kuvia. Tui:n kaupunkia ei jääty ihastelemaan.
Kaupungin jälkeen vasta päädyimme etsimään ravintolaa, jota paikalliset suosisi. Pitkän etsimisen jälkeen löysimme sellaisen, mutta paikallisten palkkataso oli eri... Paikka oli tosi fiini. Minulla nyt ei tuollaisiin enää ollut kynnystä mennä, jos vain ottivat vastaan mutta Satua askarrutti ja paljon. Olimme ainoat asiakkaat toistaiseksi ja hovimestari toivotti tervetulleeksi terassille. Meidän budjetti ei kestänyt ottaa kuin muutamia alkuruokia ja yhdet oluet.
Söimme leipää jota tuotiin pöytään kuin kodittomat. Ja aina vain sitä vastapaistettua leipää tuli lisää...:)
Alkuruoat jotka oli kasvispainotteisia olivat äärettömän hyviä ja yllättävän runsaita. Tulimme aivan täyteen. Hieman kyllä kadehdin viereiseen pöytään ykkösissä saapunutta perhettä, jonka isäntä tilasi 1kg pihvin ja pullon kunnon Riojaa. Rouva tyylikkäästi siemaili valkoviiniä. Satu hyräili...Kukaaa eiiii kuulu joukkoon. Höpsis, minä sanoin. Ne vain kadehtii meitä. Ja sanovat: Kulta, meidänkin pitäisi joskus mennä kävelemään tuo Camino.
Loppuvaiheessa päätimme oikaista teollisuusalueen kautta. Noin 4km suora tienpätkä, jonka kummallakin puolilla oli tehtaita tuntui ikuisuudelta. Suora ei tuntunut päättyvän millään.
Kaikki päättyy aikanaan, kuten myös tämä kohtuullisen rasittava suora. Katsoin taakse ja sanoin; Adios, emme tule näkemään enää tässä elämässä!
Porrinon kaupunkiin saapuessa, ihmettelimme poliisien ja tiesulkujen määrää. Syy selvisi nopeasti. Isot triathlon kilpailut oli juuri menossa. Oli hauska kävellä samaa matkaa loppuun maaliviivalle saakka. Meillekin tuli voittajafiilis, nimittäin albergue oli 100m päässä maaliviivasta.
Kello oli 19.30 ja saavutimme sen!!
Välittömästi saavuttuamme albergueen, puhelin soi ja rakas ystäväni Pasi soitti Suomesta. Hänellä oli 40v juhlat menossa ja halusi soittaa kuulumiset sieltä, että päästäisiin mukaan fiilikseen. Alberguen hoitajakin onnitteli Pasia espanjaksi ja joutui odottamaan sisäänkirjautumista sen aikaa kun minä ja Satu juttelimme videopuhelussa. Oli mahtavaa nähdä Pasi, Maarit ja Pauli (Niilo varmaan hoidossa), ja kaikki ystävät siellä juhlimassa. Tuli hyvä fiilis!! :)
Alakerran ravintola illallisen jälkeen uni tuli pyytämättä.
Kuten jo sanoin että tsemppaukset ja kehut matkan varrella oli turhia Satulle. Ennen unen tuloa sanoin kultsille, että olin äärettömän ylpeä Satun sinnikkyydestä ja päättäväisyydestä. Huomenna on lyhyt setti. :)
Tämä vaeltaja oli hieman pidempään kävellyt... ellei asu Caminolla. Niitä on paljon, jotka elävät eri Camino reittien varrella.
Jalkojen paikkausta tienvarressa.
